Kangasvuokko

Kuva: Marika Koskinen

Keväisin Etelä-Savon harjuilta ja kuivilta, valoisilta kankailta saattaa löytää erittäin näyttävän kevätkukkijan, kangasvuokon. Aikoinaan kangasvuokkoa poimittiin runsaasti, ja laji rauhoitettiin jo vuonna 1952. Viime vuosikymmeninä kangasvuokko on edelleen harvinaistunut ja on nykyään luokiteltu uhanalaiseksi lajiksi. Luonnonsuojeluasetuksessa kangasvuokko on rauhoitettu laji. Luonnossa kasvavat kangasvuokot on siten jätettävä rauhaan.

Kangasvuokko (Pulsatilla vernalis) on leinikkikasvien heimoon kuuluva monivuotinen, keväisin kukkiva kasvi. Pääosin kangasvuokon kukinta ajoittuu toukokuulle, mutta kaikkein lämpimimmillä kasvupaikoilla laji saattaa kukkia jo huhtikuun puolella. Kangasvuokon erittäin näyttävät ja kookkaat kermanvalkoiset ja pehmeäkarvaiset kukat nousevat maasta yksittäin; nuokkuva kukka löytyy yleensä 5-20 cm korkean pehmeäkarvaisen varren päästä. Myös sinertäviä kukintoja on tavattu. Kukinnan jälkeen kukkaperät saattavat nousta jopa yli 30 cm korkeuteen, jotta lenninhaivenella varustetuilla siemenillä olisi mahdollisimman hyvät leviämismahdollisuudet. Kukkimatonta kangasvuokkoa on vaikeaa havaita, sillä lehtiruusukkeen ikivihreät lehdet kasvavat lähes maanmyötäisesti.

Kangasvuokko on arokasvi, joka levisi Suomeen pian jääkauden jälkeen, jolloin kasvipeite oli harvaa. Nykyään kangasvuokolle otollisimmat olosuhteet löytyvät kuivista ja valoisista harjumänniköistä sekä hiekkaisilta puolukka- ja kanervakankailla. Monesti lajin kasvaa myös hiekkaisilla teiden pientareilla tai polkujen reunoilla, joissa on siementen itämistä helpottavaa paljasta maanpintaa.

Suomessa kangasvuokon levinneisyys painottuu Kaakkois-Suomeen Salpausselkien ja Etelä-Savon alueelle, vaikka yksittäisiä esiintymiä lajilla on Uudenmaan pohjoisosissa sekä Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan eteläosassa. Etelä-Savossa kangasvuokon löytää varmimmin Puumalan, Sulkavan, Savonlinnan, Kerimäen ja Punkaharjun kunnista, missä on runsaasti lajin vaatimia kuivia hiekkakankaita ja harjuja – kuitenkin maakunnan pohjoisimmat kangasvuokot löytyvät Joroisista saakka.

Kangasvuokko rauhoitettiin jo 1952

Komeat kukat ovat koituneet monesti kangasvuokkojen kohtaloksi. Kangasvuokko oli 1900-luvun alussa suosittu esimerkiksi äitienpäiväkukkana ja kangasvuokkoja kerättiin suuria määriä myyntiin. Jo tuolloin huomattiin kangasvuokon väheneminen, ja kasvin kerääminen myyntiä varten kiellettiin 1926. Kokonaan laji rauhoitettiin vuonna 1952. Rauhoitetun kasvin tai sen osan poimiminen, kerääminen, juurineen ottaminen tai hävittäminen on kielletty. Kielto koskee myös kasvin siementen keräämistä.

Rauhoituksen jälkeenkin laji on vähentynyt. Keräämistä merkittävämmäksi kangasvuokon uhkatekijäksi on noussut kasvupaikkojen tuhoutuminen muun muassa soranoton tai voimakkaiden metsätaloustoimien seurauksena. Kangasvuokko onkin harvinaistunut siinä määrin, että vuodesta 2000 lähtien kangasvuokko on luokiteltu uhanalaiseksi, vaarantuneeksi lajiksi.

Valitettavasti edelleen, rauhoituksesta huolimatta, kangasvuokkoja poimitaan ja siirretään pihoihin jonkin verran. Maljakkoon siirrettynä kukat kuihtuvat hyvin nopeasti, ja kasvupaikan suhteen kasvi on vaatelias eikä tule menestymään pihaan siirrettynä. Lisäksi kangasvuokolla on laaja juurakko, joka vaurioituu kun kasvi kaivetaan maasta ylös. Kuten monet muutkin luonnonkasvit, kukkiva kangasvuokko on kaunein omassa luonnonympäristössään.

Taimitarhoilta puutarhaharrastajat voivat hankkia pihaansa näyttäviä kangasvuokon sukulaiskasveja, esimerkiksi tarhakylmänkukkia tai arovuokkoja. Luonnossa kasvavat kangasvuokot tulee jättää rauhaan yhteisesti ihailtaviksi.